Otsikko ei ole alentuva. Meidän jokaisen pitäisi vuorovaikutustilanteissa suhtautua toiseen ihmiseen kuin omaan lapseemme.

Liian usein kuittaamme työkaverimme huolestuneisuuden ohuesti: ”Ei sillä ole väliä. Anna jo olla.” Se ei kuitenkaan poista toisen huolta. Joko hän hautaa mietteensä sisälleen – tai tuo sitä entistä voimakkaammin esille.

Entä jos suhtautuisimme toisen huoleen samoin kuin suhtaudumme kolmivuotiaan pohdintaan siitä, onko nukke sairastunut tuhkarokkoon? Hyvä vanhempi mittaa nuken kuumeen ja parantaa nuken. Vain huono äiti tai isä tiuskaisee: “Se on vain nukke. Anna jo olla!”

Sama pätee myös ristiriitatilanteisiin. Jospa osaisimme suhtautua toisen ihmisen kiukkuun kuin taitava lastentarhanopettaja suhtautuu vihaiseen lapseen. Hän kuuntelee lapsen kiukun syyn, juttelee siitä ja ehdottaa parempia toimintatapoja. Rakentavasti, mutta ei alentuvasti.

Jostain syystä me ihmiset luulemme, että aikuisten vuorovaikutus on tunteiden pidättelyä, turhankin suoraan sanomista ja ryhdistäytymiskehotuksia. Aivan kuin olisimme tunteettomia sotilaita, jotka etenevät faktakeskeisesti kohti päämäärää.

Jos joku on huolissaan tai levoton, tokaisemme hänelle: ”Älä ole lapsellinen”. Omituisinta on, että saatamme sanoa tämän jopa muksullemme – jolla lienee oikeus olla lapsellinen.

Tehokkain vuorovaikutus kahden aikuisen välillä on samaa kuin aikuisen ja lapsen välillä: kuuntelemista, keskustelua ja välittämistä.

Jos tämä on lapsellisuutta, olkaamme kaikki lapsellisia.