Erilaiset kansalaisjärjestöt ja muut aktivistiryhmät viljelevät usein retoriikkaa, jossa toistuu maailman muuttamisen idea. Kuulijan annetaan ymmärtää, että hän voi toimillaan, jotka usein ovat hyvin pieniä, olla muuttamassa maailmaa parempaan suuntaan. Kolikko vain tänne ja klikkaus tuonne.
Helppoa!
Vai onko sittenkään?
Sosiologi James Davison Hunter on teoksessaan How to Change the World (OUP 2010) tutkinut, mitä maailman muuttaminen todella vaatii. Hunterin tilinpäätös on hieman ankea, muttei kuitenkaan täysin toivoton. Maailmaa voi kyllä muuttaa, mutta vain tiettyjen reunaehtojen puitteissa.
Hunterin mukaan meidän on ensin ymmärrettävä, mitä kulttuuri on olemukseltaan.
Ensinnäkin kulttuuri on alitajuinen koodisto, joka kertoo meille sen, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Pyydettäessä perusteluja oman kulttuurinsa tavoille, ihmiset eivät yleensä osaa antaa niitä, muuten kuin viittaamalla siihen, että näin meillä on tapana tehdä. Koska vain harvalla meistä on pääsy tällaisiin perusteisiin, kulttuurin muuttaminen niistä keskustelemalla on usein hyvin vaikeaa.
Lisäksi kulttuuri on aina historian kehityksen sattumanvarainen tulos. Kukaan ei ole päättänyt menneisyydessä, että nytpä me luomme juuri tällaisen Suomen, kuin mikä meillä nyt on. Nykyinen maailmamme on seuraus menneisyyden toiveista; niistä jotka toteutuivat ja niistä jotka eivät.
Kulttuuri on verkosto. Ihailemme helposti suuria yksilöitä, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Esimerkiksi Abraham Lincoln, Martin Luther King ja Albert Einstein ovat henkilöitä, jotka nostetaan esiin usein muutoksentekijöinä. Kuitenkaan he eivät olisi voineet tehdä yhtään mitään elleivät he olisi olleet osa monitahoista verkostoa, joka koostuu muista ihmisistä, historian kulusta, taloudesta, politiikasta, uskonnosta ja monesta sellaisesta tekijästä, joita emme osaa edes aavistaa.
Kulttuuri onkin aina osin epäkoherentti ja sumea. Me emme tiedä, mikä kaikki vaikuttaa omaan kulttuuriimme – tai mikä todella on jonkin osatekijän tosiasiallinen vaikutus.
Kulttuurin muutoksen keskeisiä elementtejä ovat ideat ja instituutiot sekä niiden välinen vaikutussuhde. Meille on usein tyypillistä korostaa ideoiden merkitystä (olemme siis idealisteja). Kuitenkin todellinen valta kanavoituu aina joidenkin instituutioiden (kuten talouselämä, puolueet, koulutusjärjestelmä, media, yliopistot, kirkot) kautta, jotka ovat joidenkin ideoiden hallitsemia. Ideoilla ei ole todellista valtaa, elleivät ne tule osaksi jonkin instituution toimintaa.
Tämän lisäksi kulttuuria leimaavat erilaiset toimijat, joilla on symbolista pääomaa. Tätä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Hesarin painoarvo on suurempi kuin Länsi-Savon. Harvardia arvostetaan enemmän kuin Helsingin yliopistoa. Jos Hesari julkaisee jutun, jossa se kertoo Harvardissa tehdystä tutkimuksesta, me uskomme sen mieluummin kuin Länsi-Savon jutun Helsingissä tehdystä tutkimuksesta, joka kumoaa Harvardissa tehdyn tutkimuksen tulokset. Symbolinen pääoma ja siitä nouseva valta jakaantuu keskuksen ja periferian välille. Keskuksessa toimivan on helpompi käyttää valtaa. Periferiasta ääntään on vaikea saada kuuluville.
Mutta kuinka kulttuuri sitten muuttuu?
Muutos tapahtuu useimmiten ylhäältä-alas, ei alhaalta-ylös. Toisin sanoen, muutos edellyttää sitä, että eliitti siirtyy sen kannalle. Tällä tarkoitetaan politiikan, talouden, yliopistomaailman ja muiden keskeisten sosiaalisten piirien antamaa siunausta. Ruohonjuuritason toiminta voi olla menestyksekästä ainoastaan, jos se kykenee kurottautumaan, sinne missä eliitti liikkuu ja viihtyy.
Mutta eliitti on usein se taho, joka varjelee pysyviä olosuhteita. Muutos tapahtuukin usein niin, että sen laittavat alulle, ei periferiassa, vaan vallan keskuksen tuntumassa olevat henkilöt. Näillä henkilöillä on riittävästi symbolista pääomaa ja pääsy oikeisiin verkostoihin saadakseen aikaan muutoksen.
Muutos tapahtuu usein vastakkainasettelun ja jopa konfliktin kautta. Tähän sisältyy usein mustavalkoinen, ehdoton ja jopa jääräpäinen ajattelu sekä toiminta. Tämä kysyy toisaalta malttia ja pitkäjänteisyyttä, mutta myös itsekritiikkiä omia, vallankumouksellisia ideoita kohtaan.
Usein maailma ei nimittäin muutukaan aivan siten kuin halusimme. Eikä muutos ole aina parempaan suuntaan. Pyrkiessämme ajamaan perkeleen ulos, tulemme laskeneeksi takaovesta sisään sen seitsemän sitäkin pahempaa serkkua. Valistusfilosofit tuskin osasivat ajatella, että heidän ajattelunsa hedelminä kehitetään ydinaseita. Tai että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta on surmattava satoja tuhansia ihmisiä.
Kulttuuri ei muutu äkisti. Se vaatii aikaa, koska ideoiden täytyy ehtiä läpäistä riittävä määrä yhteiskunnan eri kerroksia. Mutta muutos on mahdollinen, jopa välttämätön. Koska maailma ei koskaan pysy samana kovinkaan pitkään.
Pikkuasia, mutta kun kerran ollaan retoriikan otsikon alla: Onko ideoiden merkitysten korostaja idealisti? Semantiikka ei oikein ole mun vahvinta aluetta, todennäköisesti ymmärrän sanan idea liian suppeasti…
Idealisti on henkilö, joka uskoo ideoiden (usein juuri omien ideoidensa) merkittävyyteen. Tähän sekoittuu usein optimismi suhteessa siihen mihin nämä ideat, oikein toteutettuna, pystyvät. Jos emme ole pessimistejä, olemme melkein pakosta idealisteja. Toki idealistilla voidaan tarkoittaa myös metafyysistä näkemystä (maailma on ei-materiaalinen), mutta se ei ole nyt tässä se mitä tarkoitetaan.