Haastattelin vuonna 2004 taiteen ja politiikan moniottelija Claes Anderssonia politiikan kielestä Etsijä -lehteen. Vaikka aika paljon vettä on virrannut Pitkän sillan alta 13 vuodessa, Anderssonin huolenaiheet ovat yhä ajankohtaisia. Vallan kieli on etääntynyt yhä enemmän kansalaisista, ja tämä on puolestaan aiheuttanut laajamittaisia vastareaktioita.

Jo vuonna 2004 Andersson valitteli suomalaisen politiikan kieltä.

– Kun yritetään vakuuttaa toinen ja viedä jotain asiaa läpi, käytetään kieltä, joka on usein valitettavan yksipuolista ja dogmaattista, kuollutta kieltä. Varsinkin kun poliitikko puhuu talousasioista on hänen kielensä demagogista, se kuulostaa loitsulta tai kabbalalta, jossa käytetään kuulijalle ja jopa itse puhujalle itselleen hämäriä käsitteitä ja termejä.

Andersson kehottaa poliitikkoja jatkuvasti tarkastamaan omaa kielenkäyttöään:

– Politiikassa tulisi olla jatkuvasti valppaana sen suhteen, miten asioita esittää ja käsitteellistää, koska yhteiskunta muuttuu hurjaa vauhtia ja ne käsitteet, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten vastasivat todellisuutta, eivät tänään enää sitä tee. Politiikassa tulisi olla käynnissä jatkuva kielen vallankumous, jossa mietittäisiin tarkkaan, miten asioista voidaan puhua mahdollisimman selkeästi ja totuudenmukaisesti tavalla, joka koskettaisi myös nykypäivän ihmistä.

Profeetallista puhetta

Anderssonin näkemykset kansalaisten kyvyttömyydestä ymmärtää politiikan kieltä osoittautuivat profeetallisiksi. Populismin nousu 2010-luvulla hyödynsi tätä seikkaa.

Ihmiset jäävät poliittisen kielen ulkopuolelle, koska se Anderssonin mukaan kommunikoi varsin vähän. Etenkin nuorten ihmisten keskuudessa politiikan uskottavuus on kriisissä. ”Eihän tuo sano mitään. Mitä helvetin teflon-puhetta tuo on?” Andersson kuvaa monien ihmisten tuntoja.

– Joku on sanonut poliitikosta: ”Hän ei sano mitään mutta hänellä on loistava kyky sanoa se.” Tämä on poliittisen kielen ongelma. Käytetään kyllä retoriikkaa mutta kieli on persoonatonta eikä kosketa eikä tavoita ihmisiä.

Konkreettinen ja henkilökohtainen ymmärretään

Hyvä poliittinen kieli lähtee liikkeelle Anderssonin mukaan jostakin konkreettisesta ja henkilökohtaisesti koetusta asiasta:

– Hyvät poliittiset puhujat, vaikkapa Bill Clinton, pystyvät viemään monimutkaiset asiat arkitasolle, jossa ihmiset voivat ne tunnistaa ja ymmärtää. Hän saa ihmiset oivaltamaan kuinka abstraktit asiat koskettavat heitä ja heidän arkielämäänsä. Lisäksi hän onnistuu välttämään taloudellista kielenkäyttöä, jolle ihmiset ovat tänä päivänä täysin immuuneita. Ei deflaatio, inflaatio tai HEX-indeksi kerro ihmisille enää yhtään mitään.

Politiikan kieli on asiantuntijakieltä, jolla puhuja suojautuu kuulijan ymmärtämistä vastaan, kertoo Andersson:

– Kaikilla yhteiskunnan erikoisryhmillä on oma kabbalansa, oma salakielensä. Lääkäreillä on latinansa, juristeilla pykäläkielensä ja poliitikoilla on vakuuttelun retoriikkansa, jossa talouden kieli ja ideologiat sekoittuvat. Tällaisen kielenkäytön takana on pyrkimys suojata itsensä siltä, että ihmiset ymmärtäisivät, mistä oikein on kysymys. Jos ihmiset konkreettisella tavalla ymmärtäisivät, mistä on kysymys, niin vallanpitäjän asema vaarantuisi.

Mikä on kielen tehtävä?

Mikä sitten on ylipäänsä kielen tehtävä? Anderssonin mukaan kieli pyrkii muodostamaan yhteyden ihmisten välille. Politiikan kieli ei nykyisessä muodossaan saavuta tätä tehtävää.

Kieltä voidaan käyttää kahdella perustavanlaatuisella tavalla:

– Ensimmäinen kielenkäytön tapa on saattaa asioita esiin, paljastaa sellaista, joka ei muuten olisi näkyvää. Tällöin kieli toimii kommunikaation välineenä. Toinen tapa käyttää kieltä on sen käyttäminen asioiden hämärtämiseen, valehtelemiseen, peittämiseen. Kielen sumuverho voidaan vetää eteen, kun halutaan peittää tekosia, jotka eivät päivänvaloa kestä. Tämä tapa on valitettavasti politiikassa ja yhteiskunnassa hyvin tavallinen.

– Monimutkaisiakin asioita voidaan esittää niin, että niitä on helppo tajuta. Kielen tulee olla sellaista, että se selkeyttää asioita ja laittaa asioita suurempiin yhteyksiin. Usein kieltä käytetään niin, että se hämärtää ja peittää. Skitsofreniassa on tyypillistä, että keksitään sanoja, joita kukaan ei ymmärrä. Henkilö pelkää, että joku ymmärtäisi häntä, joten hän luo oman kielensä, jota ei kukaan ymmärrä. Samoin uudiskieliä luodaan poliittisissa utopioissa kuten Orwellin 1984. Minusta tuntuu siltä katsoessani esimerkiksi jotain tv-väittelyä, että olemme tilanteessa, jossa voidaan puhua uuskielestä.

Anderssonin mukaan esimerkiksi George W. Bushin puheissa on uuskielen aineksia. Kun Bush puhuu Irakin kansan vapauttamisesta, hän nimittää terroristeiksi niitä, jotka eivät halua tulla vapautetuiksi. Bush käyttää myönteisen sävyn omistavia käsitteitä omiin tarkoituksiinsa, väittää Andersson.

Kieli liittyy ihmisten elämäntapaan. Hyökkäyssotaa käyvät pitävät vapautta sellaisena, johon voidaan pakottaa, tapetuksi tulevat tuskin ajattelevat kuolevansa vapauden vastustajina, piikittelee Andersson.

Jos Andersson suhtautui näin Bushin kielenkäyttöön, mietin mitä hän mahtaa ajatella Donald Trumpista?