Toista perässä: ”Olipa köppääset kinkerit. Moon isäntä. Minen oriaale ketään!”

Rudolf toisti, ja kahvihuoneellinen seurakunnan työntekijöitä räjähti nauruun.

”Hienoa! Tuan kun sanot kinkerien lopuksi, kyllä mummat tykkää”, me vakuutimme, ja mukanamme hytkyi slovenialainen urkurimme Rudolf. Hänen tehtäviinsä kuului kulkea papin mukana kyläkinkereillä ja veisuuttaa väkeä. Muutama sana Etelä-Pohjanmaan murretta toisi rentoutta tunnelmaan.

Moni luennoija ja puheenpitäjä miettii, tohtisiko käyttää mausteena paikallismurretta tai pitää murteella vaikka koko esityksen. Murre on tehokas retorinen keino, mutta myös riskinotto, koska se vaikuttaa eri yleisöihin eri tavoin. Se paljastaa oletko aito murteenpuhuja, kohtelias lainaaja vai falski matkija.

Jos yleisö on samalta murrealueelta, puhuja voi lassota kuulijat muutamalla tutulla sanalla me-henkeä väreilevään taikapiiriin. Jos vieraileva puhuja käyttää murretta, sitä on käytettävä arvostaen tai sitten niin reilusti kieli poskella, ettei jää epämääräistä tuntua, että tuohan pottuilee meille.

Murresanojen tai -sutkausten käyttö puheen mausteena on lähes väistämättä humoristista, ja sopii tunnelmaa keventämään. Rudolfille uskalsimme opettaa murretta, sillä kyläkinkereillä ja seurakunnan tilaisuuksissa se on parhaimmillaan jäätä rikkova yllätys, joka toimii myös keskustelunavauksena.

On aseistariisuvaa, kun slovenialainen kirkkomuusikko ottaa rohkeasti heittäytyen omakseen piskuisen suomen kielen ja jopa sen omintakeisia murresanoja. Suomen kielen oppimista sinänsä voi jo pitää suuressa arvossa. Hän käyttää joka päivä aikaa uusien sanojen ja niiden hillittömän vaikeiden taivutusmuotojen opettelemiseen. Joka kerta tavatessamme hän kysyy innostuneesti jonkin sanan taivutusta. Meneeko se näin: ”errikoistarjouksesa”. Onko se sama kuin ”alennuksessa”? Tällainen kielellinen nöyryys ja yritteliäisyys sulattaa sydämet.

Kieliyhteisö on myös tarkka kieliomaisuudestaan. Sitä ei oteta noin vain. Nuorisoslangia matkivat isät ja äidit ovat sietämättömiä. Murteen väärinmatkijat pitäisi hirttää. Kun Ilta-Sanomien pesäpalloreportaasissa noin 15 vuotta sitten Ilmajoen Koskenkorvan pelinjohtajan murteeseen oli sotkettu totaalisen typerästi oulun ja savon piirteitä, olin koko päivän vihainen kuin ampiainen. Olen vähän vieläkin. Kun Härmä-elokuvan sadoista pohjalaisrepliikeistä yksi meni väärin, työkaveri porhalsi kahvihuoneeseen kuin myrskyn merkki: Kuulittako te, kun Esko Salaminen sanoo jotta mennään kylypömähän! Meillähän SAUNOTAHAN!

Murre koskettaa tunteita. Sillä myös hallitaan, julmuuteen saakka. Jos et osaa meidän kieltämme, et kuulu meihin. Kouluikäiset koulivat uudesta oppilaasta nopeasti väärän murteen sanat. Se ei oo kuule mikään keinu, se on KIIKKU! Hä, mitä perunavoita, se on selevää MUUSIA!

Olen itsekin muutamien pinttymien vanki. Minusta kaikki murteet ovat kiehtovia ja pidän niiden kuuntelemisesta, mutta jotkut sanamuodot vain ovat vääriä. En mitenkään kykene voittamaan inhoni ”lettua” kohtaan. Jos lättyhillopurkin kyljessä lukee ”lettuhilloa”, en voi ostaa sitä. Lettu on samaa kuin sanoisi yötä uoksi tai öylättiä oulatiksi.

Murre ei vain kanna viestiä, vaan on sitä. Kun palasin 2004 Helsingistä kotiseudulleni Etelä-Pohjanmaalle, suurimpia ilon aiheita oli sukeltaa jälleen heimoni kieleen. Olin kotona tässä äänimaailmassa! Heittäydyin kielikylpyyn nautinnolla ja painoin mieleen jo kadottamiani sanoja, jotka olin huomaamattani vaihtanut toisiin. Ai niin, ei kengännauhat vaan kengänpaulat. Ei tuolin selkänoja, vaan tuolinsaria. Vihanneksia ei silputa, vaan piliputaan. Kun sataa tihkua, piskotteloo. En roiski vettä, vaan räsötän.

Kun menin naimisiin, kauhavalainen mieheni sai rakastuneen morsiamen vaihtamaan ”tepselin” ”töpseliksi” väittäen, että tepseli on tyhmä ja väärä sana. Olin niin hupsu, että taivuin, ja vasta Pohjanmaalle palattuani olen alkanut katua. Täällähän tepselin käyttäjiä on vähintään 35 prosenttia lapualaisista. Teen nimittäin silloin tällöin eri porukoissa tepseli-töpseli-kädennostoäänestyksen.

Kierrän ammattini ja kirkollisten harrastusten vuoksi puhujana seuroissa ja seurakunnan tilaisuuksissa. Murteen käyttö tuo tilanteisiin yhden eron. Kun puhun yleiskielellä, kuulijat tulevat kiittämään kädestä pitäen. Kun puhun murteella, he halaavat. Kun aloin pitää Radiossa Deissä kristillisiä pakinoita murteella, tunteentäyteistä palautetta tuli alkuun joka tarinasta. Siinon oikeen meirän flikka! Ihan kun oma äitee puhuus!

Suosituimmat murresutkaukset sisältävät sekä kielipelin että stereotyyppisen heimoasenteen, ja sellainen latinki kutittaa ärsytyshermoja murrealueen ulkopuolella. Pohjalaiset lohkaisut jaksavat meitä itseämme naurattaa, kun ne ovat niin meheviä ja osuvia, mutta aina ei identiteettikikkailu avaudu ulkopuolisille. Töräytin kerran kirkon viestintäpäivillä syyskolealla terassilla istuskelevalle porukalle tutun pohjalaissutkauksen: ”Voi ku tulis talavi, niin näkis mitä köyhät pukoo päälleen”. Seurasi kiusaantunut hiljaisuus.

Savolaisuudet sen sijaan ärsyttävät ihan syystä. Että ne jaksavat jankuttaa sitä ”ku savolaenen puhhuu, ni vastuu jiäp kuulijalle”. Heko heko. Ja oli varmasti väärin matkittu.

P.S. Emme me muuten johtaneet Rudolfia pulaan. Selitimme rehellisesti, että ”köppäänen” tarkoittaa kehnoa, naurettavaa. Oriaaleminen (sanasta orja) tarkoittaa alentuvaa käytöstä, arkailua, nöyristelyä, kursailua. Emmä me pohojalaaset tokikaan oriaale, muttei sitä tarvitte kinkerien emännälle töräyttää.