Minkälaisen puhekulttuurin lapsia me suomalaiset olemme? Parhaiten vastauksia kysymykseen saanee hakemalla vertailukohtia – esimerkiksi ottamalla hieman etäisyyttä ja viettämällä useampi vuosi Oxfordin yliopistossa.

Uskonnonfilosofian ja filosofisen antropologian tutkija Aku Visala on työskennellyt Oxfordissa jo kohta neljän vuoden ajan. Perinteitä ja eksellenssiä pursuilevasta tieteen mekasta saadut kokemukset antavat kenties näkökulmaa arvioida suomalaista akateemista puhekulttuuria ja vertailla sitä Oxfordin vastaavaan.

Asia selviää kysymällä. Seuraa tohtori Visalan haastattelu:

AM Sinulla on kokemusta sekä suomalaisesta että englantilaisesta akateemisesta ympäristöstä. Kuinka nämä kaksi ympäristöä eroavat puhekulttuureiltaan?

AV Kun kuuntelin Oxfordin väkeä ensimmäisiä kertoja, ajattelin että ovatpa pöyhkeitä. Puhujat tuntuivat olevan itseään täynnä. Vähitellen ymmärsin, että tämä on normaalia: pöyhkeytenä koettu oli esitystyyliin liittyvä itsevarmuus.

Aloin katsella puhumista suomalaisessa yliopistossa uusin silmin. Kun olin tottunut englantilaiseen tyyliin, huomasin, että suomalaiset puheet olivat varsin aneemisia. Suomessa omaa itseä ei saa korostaa, omia argumentteja pitää väheksyä ja omia mielipiteitä tulee hävetä.

Erään kerran ulkomailla vierailevana luennoitsijana oli suomalainen akateemikko, suomalaisella mittapuulla aika elävä ja sanavalmis esiintyjä. Kanssani olleet amerikkalaiset ja englantilaiset tuttavani kysyivät puheen jälkeen, oliko puhuja kenties masentunut, kun hän oli niin aneeminen ja vaikutti niin surkealta. Tämä kokemus kuvaa hyvin puhekulttuurien välistä eroa.

AM Kerro lisää siitä erosta, joka on omien mielipiteiden tuomisessa esille.

AV Sekä englantilaisessa että amerikkalaisessa akateemisessa puhekulttuurissa omia mielipiteitä ei tarvitse hävetä. Kuulijat oikein odottavat, että esitetään väitteitä, koviakin väitteitä. Se kuuluu asiaan. Oxfordissa rakastetaan henkevää väittelyä ja avointa puhetta. Suomessa ollaan taas kovin varovaisia: ei haluta väittää kovin painavasti mitään.

AM Suullinen ilmaisu on siis Oxfordissa paljon tärkeämpää kuin suomalaisessa akatemiassa?

AV Koko Oxfordin koulutus tähtää siihen, että osataan suullisesti esittää oma asia. Kolmen vuoden perustutkinto koostuu pitkälti henkilökohtaisesta opetuksesta. Jokaisella opiskelijalla on oma tuutori, opettaja, jolle myös kirjoitetaan jatkuvasti esseitä.

Tapaamisissa tuutori pyytää opiskelijaa selittämään ja puolustamaan näkemyksiään. Opetus tapahtuu kasvokkain ja suullisesti. Opiskelija joutuu näin ollen jatkuvasti esittämään näkemyksiä ja puolustamaan niitä sekä kirjallisesti että suullisesti.

Tämän opintoputken läpäisseet pystyvät nopeasti muodostamaan argumentteja ja puolustamaan niitä. Oxfordin kasvatit ovat tottuneet dialektiseen keskusteluun, jossa haastetaan, väitetään ja puolustetaan. Dialektinen metodi on osa opetusmenetelmää, ja siksi puhekulttuuri on Suomeen verrattuna niin erilainen.

AM Mitkä ovat suomalaisen akatemian vahvuudet?

AV Suomalaisen koulutuksen tuloksena on se, että opiskelijat osaavat lukea hyvin kirjoja. Opiskelijoiden tietomäärä on myös suuri, yleissivistys on hyvä. Toinen kysymys sitten on, miten tämä sivistys osataan tuoda esille.

Oxfordin opiskelijat ja myös monet amerikkalaiset eroavat suomalaisista siten, että heillä voi olla kapeampi sivistys, mutta he osaavat esittää asiansa niin vakuuttavasti ja selkeästi, että vaikuttaa siltä, että he ovat paljon meitä fiksumpia.

AM Miten itse olet pärjännyt sanavalmiiden englantilaisten joukossa?

AV Vasta ihan viime vuosina olen oppinut menemään mukaan keskusteluun. On tärkeää, että uskaltaa hypätä mukaan, ettei ainoastaan istu ja kuuntele.

Suomalaisella on tähän korkea kynnys. Tuntuu siltä, että pitäisi olla todella hyvin selvillä kaikesta, tietää kaikki asiat, lyödä lukkoon oma kanta, miettiä näkemyksensä läpikotaisin ja olla rohkea. Tätä kaikkea ei kuitenkaan vaadita. Oman tietämättömyyden saa tuoda esille vaatimalla toista esittämään asiansa niin, että itsekin ymmärtää. Voi esittää omat puolivillaiset näkemykset ja kysymykset. Sitä arvostetaan, että tällaiseen uskaltautuu.

AM Mitkä ovat Oxfordin reseptit vakuuttavaan puhumiseen?

AV Ensinnäkin tuodaan esiin se, että ollaan henkilökohtaisesti mukana siinä, kun jotain väitetään tai puolustetaan. Sen sijaan että puhuja jättäisi oman persoonansa ulkopuoliseksi, hän sotkee itsensä mukaan. Kerrotaan siis rohkeasti oma näkemys, sen perusteet ja uskalletaan ottaa vastaan kritiikkiä.

Esitystyylilläkin on merkitystä. Puhujat osaavat yleensä olla rentoja. Jenkit eivät yleensä käytä papereita.

Dialektisuuden on hyvä näkyä myös puheissa. Puhuja asettaa itsensä osaksi laajempaa keskustelua. Kerrotaan, että x sanoo näin ja z sanoo näin mutta minä sanonkin näin ja perustelen sen näin.

AM Olisiko suomalaisella koulutusjärjestelmällä jotain opittavaa suuresta maailmasta?

AV Suullista ilmaisua pitäisi ainakin saada lisää, mutta ei pelkästään esiintymistä. Pitää harjoitella käymään keskusteluita, joissa esitetään väitteitä ja perusteluita ja analysoidaan toisten väitteitä ja perusteluita.

Suomalaisilla on tapana ottaa asiat henkilökohtaisesti. Suomalainen saattaa tarpeettomasti nolostua tai hermostua tilanteessa, jossa hänen omia näkemyksiään haastetaan ja häneltä odotetaan niiden puolustamista.

Ohjattua seminaariharjoittelua olisi hyvä lisätä. Päättelytaidot ja ajattelutaidot ovat käsityötaitoja. Näitä opitaan esikuvilta. Tarvitaan keskustelua ja väittelyä kokeneempien tieteenharjoittajien kanssa. Tästä akateeminen puhetaito lähtee, keskustelusta. Esitelmästäkin tulee keskustelu. Keskustelutaidon kautta voi löytää myös taitavan esitystaidon.

Suomalaisilla ei ole mitään hävettävää. Meillä on hyvä koulutus. Suomalaiset tutkijat ovat yleensä sivistyneitä ja he hallitsevat laajoja tietomääriä. Mutta he saattavat näyttää vässyköiltä, koska muut osaavat tehdä itsensä tykö paljon paremmin. Tässä on kyse asenteista ja taidoista, joita voi oppia.