Helsingin Sanomissa oli vastikään juttu, jossa konsultti ja kouluttaja Franz Schnider kertoi, millaisia virheitä suomalaiset tekevät elekielessä. Jutussa Schnider antaa jopa huvittavia ja monille varmasti tuttuja esimerkkejä tilanteista, joissa elekieli ei ole aivan kohdallaan. Otetaan nyt vaikka baarin tanssilattian reunalla ryhti lysyssä oluen kanssa seisova mies, joka on tunkenut kätensä farkkuihin niin, että peukalot osoittavat sepaluksen suuntaan. Ei hyvä, ainakaan jos on hakemassa seuraa.
Elekielellä on suuri merkitys siihen, millaisen vaikutuksen teemme tai jätämme tekemättä. Samalla se vaikuttaa viestin sävyyn äänenpainon kanssa; sanoilla ei ole hirveästi painoarvoa, jos emme itse näytä tai kuulosta sanoessamme niitä siltä, että luotamme niihin.
Eleiden osuus yli puolet viestistä?
Usein kuulee väitteen, että kaikesta kommunikoinnista elekielen osuus on yli puolet. Kun aiheesta tekee Google-haun, törmää nopeasti lukuihin 55, 38 ja 7 ja nimeen Albert Mehrabian.
Mehrabianin 60-luvulla laatima tutkimus ei kuitenkaan pyrkinyt osoittamaan, millainen osuus elekielellä on kommunikaatiossa sinänsä. Tutkimuksessaan hän halusi vain selvittää, kuinka paljon tunteiden ja asenteiden välittäminen riippuu eleistä, ilmeistä ja äänensävystä.
Tutkimuksen löytö oli se, että eleiden osuus oli 55 prosenttia, ilmeiden 38 prosenttia ja äänensävyn osuus 7 prosenttia tunteiden ja asenteiden välittämisessä.
Jos henkilö esimerkiksi sanoo ”Minulla on tällä hetkellä ihan mielettömän kivaa”, arvioivat muut tämän lauseen totuusarvoa enemmänkin eleiden, ilmeiden ja äänensävyn eikä niinkään itse sanojen kautta.
Mehrabianin tutkimuksesta saatava opetus on siis se, että kun sanot jotain, sano se myös kehollasi. Jos tämä ei tunnu oikealta, on ehkä parempi olla sanomatta mitään, koska muut kyllä huomaavat, kun et puhu totta.
Voima-asennot tehostavat viestiä?
Schniderin Helsingin Sanomissa antamat esimerkit elekielen käytöstä ovat järkeenkäypiä. Kätellessä katseiden tulee kohdata koko kättelyn ajan ja hieman sen jälkeenkin. Neuvottelupöydässä taas ei kannata luoda yhteen laitetuista käsistään siiliä tai auraa, joihin toisen sanat pysähtyvät, vaan aukaista keskusteluyhteys siirtämällä kädet sivuun. Tämä on useille vielä tuttua, kuten myös se, että kädet puuskassa keskustelu on pahasta tai se, että katseen tulisi olla toisen silmissä vähintään puolet keskustelun ajasta.
Jotkut ovat menneet tätä paljon pidemmälle. Vuonna 2012 sosiaalipsykologi Amy Cuddy esitti TED-puheessaan teoriansa voima-asennoista (power poses). Cuddy väitti, että tietyt asennot eivät pelkästään anna henkilöstä hyvää kuvaa vaan että ne myös vaikuttavat kortisoli- ja testosteronitasoihin, lisäävät riskien ottoa ja parantavat menestymistä työhaastatteluissa.
Cuddyn videosta tuli nopeasti koko TED-historian toiseksi katsotuin. Voima-asennoista innostuivat yhtä lailla niin tutkijat, toimittajat, julkkikset kuin tavalliset kansalaisetkin. Kaikki tosin menivät lankaan.
Cuddyn tutkimus oli nimittäin puutteellinen, eivätkä muut tutkijaryhmät onnistuneet lukuisista yrityksistä huolimatta saamaan samoja tutkimustuloksia.
Viime vuonna Cuddyn tutkijakollega ja voima-asentotutkimukseen osallistunut Dana Carney totesi kirjoituksessaan, ettei voima-asennoille ole olemassa tieteellistä perustaa. Carney myös kehotti muita tutkijoita olemaan tutkimatta enää voima-asentoja.
Mitä tästä opimme?
Mitä mieltä voima-asennoista – ja yleisemmin elekielestä – tulisi sitten olla? Voima-asennoissa on ensinnäkin paljon samaa kuin Schniderinkin suosittelemissa elekieliohjeissa: suosi avoimia ja kutsuvia ja vältä sulkevia ja suojaavia asentoja ja eleitä. Järkeenkäypää ja toimivaa!
Toiseksi, vaikka voima-asennot eivät toimisikaan kuten Cuddy esitti, moni edelleen uskoo näin, koska tieto tutkimustulosten puutteista ei ole tavoittanut lähimainkaan yhtä montaa ihmistä kuin Cuddyn TED-talk. Siksipä niiden käyttämisestä ei ainakaan ole haittaa – onhan aina olemassa plasebovaikutus.