Ihmissuhteita ei kannata yrittää luoda, rakentaa tai hoitaa viestein, se ei vain toimi. Sitä nimittäin kommunikoi oman mielikuvituksensa kanssa paljon enemmän kuin todellisten ihmisten, vielä enemmän kuin fyysisesti läsnäollessa. Me tulkitsemme kirjoitetut sanat hyvin vapaasti, peilaamme omia toiveitamme ja pelkojamme niihin.

Ja miten me elämme tänä päivänä? Meillä on sähköpostit, tekstiviestit, Facebookit, Twitterit ja  Tinderit, Suomi24:t ja kommenttikentät. Vapaa-ajastamme peräti kaksi tuntia päivässä enemmän me seurustelemme laitteiden kanssa verrattuna vuoteen 2000, jolloin seurustelimme saman verran enemmän ihmisten kanssa kasvokkain. Esimerkiksi olohuoneille oli käyttöä kodeissa, perheet olivat yhdessä läsnä face-to-face ihan arki-iltaisin.

Tutkitusti vuorovaikutuksesta karkeasti 90% on muuta kuin kirjoitettuja sanoja, jopa asiapuheiden pitämisestä, puhumattakaan läheisemmistä suhteista. Se, kuka sanoo ja miten, puhujan ilmeet, eleet, äänensävy, katsekontakti, tauot ja jopa tuoksu, on paljon merkityksellisempää kuin se, mitä hän tarkalleen ottaen sanoo.

”Mä tapan sut kohta!” Huutaa nainen rakastamalleen miehelle, joka kiusoittelee häntä, eikä anna selän takanaan piilottelemaansa lahjaa.

”Rakas uskollinen ystäväni” puhuttelee luennoitsija videolla kuulijaansa, jota ei ole koskaan edes nähnyt.

Opin tämän itsestäänselvyydeksi lipuneen faktan taas kerran tuskallisesti kantapään kautta reilut pari vuotta sitten, kun ystävystyin netissä virtuaalisen hahmon kanssa. Luotin vain omaan mielikuvaani hänestä, joka oli rakentunut kauniista sanoista, jotka nekin oli kirjoittanut joku toinen. Kaipasin huomiota, välittämistä, ymmärrystä, huolenpitoa. Koin saavani sellaista, vaikka koko ihmistä ei ollut olemassakaan, oli vain taitavasti rakennettu yhdistelmä kuvia ja sanoja. Satunnainen ääni ulkomailta puhelimitse rakensi lähes kohtalokkaan sillan todellisuuden ja harhaisen mielikuvan välille.

Joku Afrikassa tarvitsi rahaa, minä yksin kotona taas välittämistä. Ei sinänsä mitään pahaa, ainahan ihmiset kaipaavat hiukan eri asioita, mutta kaikki perustui valheeseen, petokseen, joka luotiin ja jota ylläpidettiin kirjoitettujen viestien avulla. Jos olisin nähnyt kirjoittajan kasvot ja kuullut sanat suoraan, en olisi edes pysähtynyt kuuntelemaan. Mutta hän asteli suoraan kotiini, peräti syliini läppärin näytöltä.

Joku toinen taas näkee kirjoitetuissa sanoissa tai niiden puuttumisessa vihan tai välinpitämättömyyden tunteita, joita oikeasti ei ole missään. Sarkasmia, uhkauksia, ties mitä, vaikka kirjoittajalla on ehkä vain hetkellinen kiire.

Hyväntahtoinenkin vuorovaikutus pelkkien viestien kautta on ratkaisevasti puutteellista.  Esimerkiksi itsensäkehittämispiireissä ja harrastusheimoissa samanhenkiset ihmiset kuvittelevat ymmärtävänsä, luottavansa, hyväksyvänsä ja tuntevansa toisensa lähes täysin, vaikka ovat vain vaihdelleet viestejä, olleet joskus samalla luennolla ja lukeneet samoja kirjoja.

Kirjoittaen on helpompi haistatella ja rakastella kuin livenä, haluta ja luvata jos jotakin. Omatunto ja vastuuntunto eivät elä näppäilevissä sormenpäissä, vaan paljon syvemmällä. Kuinka moni oikeasti lähtee vastaanottokeskuksiin tarjoamaan apuaan, vaikka on juuri näppäillyt sanoin haluavansa auttaa?

On myös fakta, että me luemme huolimattomasti. Se on kohtalokkaampaa kuin kuulla huolimattomasti, sillä puhuja kyllä huomaa, jos toinen ei kuule tai kuulee väärin – sitä kutsutaan keskusteluksi. Kirjoittaessa me luemme väärin ja valikoiden, paljon menee vain ohi, kumpikin kertoo omaa agendaansa samalla forumilla. Olemme online omilla lineillamme, emme läsnä toistemme todellisuudessa.

On sanoja ja on tekoja. Sanat eivät ole tekoja. Teot kaipaavat joskus sanoja selitykseksi, eivät aina. Sanat kaipaavat aina tekoja herätäkseen henkiin.