Viime kesänä ennen Retoriikan Kesäkoulua retoriikkakouluttaja Jay Heinrichs veti Hämeenlinnassa yhden päivän tehoseminaarin tehokkaasta viestinnästä. Hänen muistilistallaan ensimmäinen sääntö kuului jotakuinkin näin: älä esitä viestiä vihaisena.

Miksi?

Jos oikein v***ttaa, niin eikö se nyt s***ana saa näkyä!?

Riippuu ihan siitä, mihin viestilläsi pyrit. Jos haluat, että vastaanottavassa päässä väki kokee olonsa loukatuksi ja kääntyy sinua vastaan entistäkin voimakkaammin tai jos haluat että sinusta tulee myötähäpeän kohde ­– niin anna palaa.

Negatiivinen viestintä nimittäin lisää negatiivistä viestintää. Tiedättehän: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ja vaikka aggressiivinen viestintä saisikin aikaan jonkin muutoksen, se usein vain siirtää konfliktin paikkaa hieman toisaalle. Syynä tähän on se, että aggressiivinen viesti tahallisesti tai tahattomasti antaa ymmärtää, että hänen kuulijansa ovat vain siirreltäviä nappuloita tai tuhottavia vihollisia, eivät persoonia jotka hän haluaa vakuuttaa.

Passiivis-aggressiivinen viestintä ei ole juurikaan avointa itkupotkuraivaria parempi. Ihmiset kyllä osaavat lukea rivien välistä ja pahimmillaan tällainen kätketty raivo voi ärsyttää vieläkin enemmän kuin syljenpärskeinen avautuminen.

Monet retoriikan taitajat ovat kuitenkin käyttäneet voimakasta kieltä ilman, että heidän positiivinen viestinsä on hukkunut sen alle. Ensimmäisenä nousee mieleen Martin Luther King, joka kuuluisassa I have a dream -puheessaan osoittaa suoraan sormellaan Alabaman kuvernööriä ja puhuu osavaltion ”julmista rasisteista” ja kuinka kuvernöörin huulilta ”tihkuu vähätteleviä sanoja”.

Miksi Kingin puhetta ei määritellä tämän kohdan kautta? Siksi että se on vain yksi sivulause pitkän puheen keskellä, jonka fokus on muualla. Negatiivinen ja kriittinen pointti hukkuu muuten positiivisen viestin alle. Sama virke jatkuu ja päättyy toiveeseen kuinka Alabamassa ”pienet mustat pojat ja tytöt voivat liittää kätensä yhteen valkoisten poikien ja tyttöjen kanssa veljinä ja sisarina.”

Eräässä toisessa puheessaan (”Showdown for Nonviolence”) King ohjastaa kuulijoitaan tekemään valinnan rakentavan väkivallattomuuden tai mellakoinnin välillä. Kingin mukaan pinnan alla kytevä viha voidaan purkaa tavalla, joka koituu kaikkien parhaaksi, mutta se tulee kanavoida oikein.

Hyveteoreetiikko Zag Cogley esittää, että vihan osoittamisessa voidaan epäonnistua kahdella tapaa. Ensinnäkin epäoikeudenmukaisuuksien tulisi herättää meissä vihantunteita. Jos emme koe vihaa oikeissa tilanteissa, kärsimme välinpitämättömyyden paheesta. Toisaalta jos emme osaa kommunikoida vihaamme oikein syyllistymme raivoon (wrath).

Raivon vallassa oleva henkilö voi kärsiä moraalisesta ylemmyydentunnosta ja ylpeydestä. On tietenkin aivan mahdollista, että syynä tähän on aivan todellinen vääryys. Ongelmana kuitenkin on, että tällaisesta positiosta käsin raivon vallassa oleva henkilö vain toisintaa väkivaltaa. Tunne voi olla sinänsä oikeutettu, mutta metodi sen purkamiseen on väärä.

Cogley esittää kolme tapaa tunnistaa paheellinen viha:

1. Ensinnäkin vihaa ilmaistaan tilanteissa, joissa se on epäsopivaa. Tästä eri kulttuureilla on toisistaan poikkeavia sääntöjä, joita kohtaan kannattaa olla sensitiivinen. Koto-Suomessa esimerkiksi sukujuhlat eivät tunnetusti ole paikkoja, joissa kannattaa avautua epäoikeudenmukaisuuksista.
2. Toisekseen viha on luonteeltaan impulsiivista ja kontrolloimatonta. Se ei ilmennä harkintaa ja selkeää ajattelua, josta kuulija voisi tunnistaa selkeästi vihan syyn.
3. Kolmanneksi paheellinen viha rikkoo yhteisön jäsenten välejä. Puhuja voi masinoida toimillaan erilaisia klikkejä ja kehottaa toisia tekemään likaisen työn puolestaan. Tällöin vihainen puhe tähtää konfliktin syventämiseen, ei sen ratkaisemiseen.

Cogleyn mukaan hyveellinen viha ilmentää tajua siitä kuinka yhteisöt toimivat. Toisin sanoen henkilö ei vain vastaa omalla tunteellaan epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen, vaan hän reagoi kokonaisvaltaisesti tilanteeseen ja tähtää vihaisellakin puheellaan sovintoon, kuten esimerkiksi Kingin esimerkki osoittaa.

Lähde:

Zac Cogley, ”A Study of Virtuous and Vicious Anger” teoksessa Virtues and Their Vices, Toim. Kevin Timpe & Craig Boyd (Oxford University Press 2012).