– Heippa! Hyvä kun sä oot kerinnyt jo kotiin. Nyt on kiire täyttää ne laskiaispullat. Vieraat tulee kohta. Toiksä sitä mantelimassaa?

– En mutta eikö meillä oo mansikkahilloa.

– Joo, puolikuiva purkinloppu. Mähän pyysin mantelimassaa.

– Ei ollut kaupassa.

– Olipas. Ainakin eilen oli. Olisin ostanut saman tien, jos olisin tiennyt, että vieraat tulee jo tänään.

– Kyllä siitä hillosta saa. Ei ne oo niin kranttuja.

– Tomppeli. Ei saa. Äsmarketissako sä kävit?

– Mitä väliä sillä on?

– No onko se salaisuus?

– Miten yks mantelimassa voi nyt olla joku elämää suurempi juttu!

– Pullia ei tuu ilman täytettä. Sä et voi jättää vieraspullia sen varaan, että sattuu ehkä olemaan hilloa kotona. Olisit soittanut, niin mä olisin hakenut töistä päin koomarketista.

– En mä ajatellu, että se on niin tärkeää. Enkä viittiny vaivata sua kauppaan.

– Älä sinä päätä, onko se tärkeää vai ei äläkä säästele mun vaivojani, jos homma on hoitamatta. Käviksä muuten edes koko kaupassa?

– Voi älä ny kuulustele!

– Ei voi olla totta. Sä unohdit koko asian! Etkä saa sanotuksi! Puhut pötyä ja väistelet vastuuta. Olisit heti sanonut, pikku asia!

– Vai pikku asia! Sähän käyt päälle kun yleinen syyttäjä.

Siinäpä mahtava alku ystävien kaffivisiitille. Kestääkö parisuhde todelliset kriisit, jos pelkästä pullasta saadaan aikaan iso riita?

Ehdottomasti. Kiistely pikku asioita kertoo usein tasa-arvoisesta liitosta, luottamuksesta ja läheisyydestä. Pikku asian paisuminen tarpeettoman suureksi rähinäksi on parhaimmillaan merkki siitä, että puolisoilla on toisiansa kohtaan tunteita ja odotuksia. Jos kysyt heiltä viikon päästä, mistä riideltiin, he muistavat hämärästi riidan tuoman tunnekuohun, mutta tuskin enää sitä, mistä riideltiin.

Tämän riidan kuvio ja retoriikka tuntuvat monista tutuilta. Riidan aihe on pieni, mutta sytyttyään se sysää osapuolet salamannopeasti hyökkäys- ja puolustusasemiin. Miten tähän umpikujaan joudutaan?

Parisuhteen kommunikaatio on iso valmennus- ja julkaisubisnes Yhdysvalloissa. Yksi suosituimmista retoriikan kirurgeista on kielitieteen professori Deborah Tannen, joka on tutkinut perheriitojen dynamiikkaa ja auttanut bestseller-kirjoillaan tuhansia ihmisiä tunnistamaan riitojen vakiokaavat ja lähiviestinnän sudenkuopat. Hänen analyysinsä paljastavat, millaisia piiloviestejä ja valkoisia valheita ladataan rivien välistä muka vilpittömin mielin. Kirjat ovat sekä huvittavaa että nolottavaa luettavaa, koska niistä löytää itsensä.

Tannen on puhkonut ja hoitanut teemakirjoissaan muun muassa sisaruskateuden epätervettä kommunikaatiota sekä äitien ja tyttärien erityistä kommunikaatiosuhdetta. Hän kertoo, miksi miehet ja naiset työtovereina onnistuvat toistuvasti ymmärtämään toisensa väärin.

Edellä kuvatun supisuomalaisen esimerkin kaltainen kotikuulustelu on raastavan tuttu kaikissa kulttuureissa, joissa parisuhteet ovat lähtökohtaisesti tasa-arvosuhteita, eivät alistussuhteita. Elämää suurempi riita alkaa useina silkasta väärinkäsityksestä tai pienestä nolottavasta virheestä. Kun toinen selvittää tilannetta löytääkseen syyn, toinen kokee joutuneensa pikku asian vuoksi piinapenkkiin. Mitä ärhäkämmin toinen käy kohti tivaamalla vastauksia ja vastuuta, sitä päättäväisemmin toinen peräytyy, puolustautuu ja vähättelee virhettään.

Pullamaakaria ärsytti tässä tapauksessa kaupassa kävijän huolimattomuus ja läpinäkyvät selittelyt. Häntä ihmetytti, millaisiin naurettavuuksiin tämä sortui peitelläkseen pikku unohdustaan. Eikö olisi helpointa ottaa vastuu ja tunnustaa? Kaupassa kävijää oma moka harmittaa, mutta samalla hän pitää naurettavana sitä, miten ankaraan ripitykseen hän joutuu moisesta pikku asiasta. Hän yrittää harhautusta, koska tunnustaminen saisi mokan näyttämään isommaltakin rötökseltä. Tosiasiassa kiistäminen paisuttaa asiaa.

Olisiko riita voitu lopettaa alkuunsa?

On helppoa nähdä ulkopuolelta, mikä olisi sammuttanut riidan alkukipinän. 1) Jos kauppareissun unohtanut olisi heti myöntänyt mokansa, pahoitellut sitä ja näin kantanut vastuuta hippusenkin verran, pullamaakari olisi heltynyt. 2) Jos pullamaakari olisi tähdännyt ratkaisuun sen sijaan, että vaatii toista tunnustamaan virheensä, tämä olisi päässyt piinasta kasvonsa säilyttäen.

Tällaiseen liennytyspolitiikkaan monet parit harjaantuvat vuosien mittaan. Kun suhteen alkuvuosina käännetään riidassa joka kivi ja kanto, vanhempana energia vähenee ja huumorintaju lisääntyy. Joka riitaa ei jakseta viedä loppuun saakka. ”Meniskö tämä tällä kertaa näin vaan? En jaksaisi nyt kerrata joka repliikkiä eikä huvita pyytää anteeksi”, olen joskus itsekin kysynyt. Yleensä olen itse se, joka vähättelee ja väistelee. Puolisoni on se fiksu, joka ryhtyy ensimmäisenä sovinnontekoon, vaikkei olisi väärässä ollutkaan.

Sovintoon riittää usein tietoisuus siitä, että toinen pyytäisi anteeksi, jos pystyisi. Joskus on järkevää keitellä sovintokaffit, vaikka kukaan ei ole pyytänyt anteeksi.

* * *

Deborah Tannenin suomennetut kirjat:

Mä sanon vaan – miten perheessä puhutaan (Otava)

Puhummeko samaa kieltä – Nainen ja mies keskustelevat (Otava)

Nämäkin lukisin, jos saisin suomeksi:

You Were Always Mom’s Favorite! Sisters in Conversation Throughout Their Lives

You’re Wearing THAT? Understanding Mothers and Daughters in Conversation

The Argument Culture: Stopping America’s War of Words

Talking from 9 to 5: Women and Men at Work.

That’s Not What I Meant! How Conversational Style Makes or Breaks Relationships