On aika pelottava ajatus astua lavalle Jari Sarasvuon, Tomas Mazettin, Jussi Lähteen, Mikael Jungnerin, Mauri Pekkarisen, Juhana Torkin ja Sami Kuuselan seurassa. He ovat niin kokeneita puheammattilaisia ja asiansa osaavia miehiä.

Pieni pelko on aina paikallaan ennen esiintymistä, jotta yleisö saa eteensä virittyneen puhujan. Väärien asioiden pelkääminen tuottaa jähmettyneen puhujan, jonka sanat eivät jää kenenkään mieleen.

Puhujan ei pitäisi vertailla itseään lainkaan toisiin puhujiin, koska silloin unohtaa kaikkein tärkeimmän – yleisön.

Häivytän pelkoni ajattelemalla itseni yleisöön ja muistelemalla Donna Raimundan kenkiä.

Se tapahtui World Trade Centerissä, viisi vuotta ennen tornien sortumista. Korkeatasoinen ja arvovaltainen Amazon-kokous oli saanut ympäristöalan parhaat asiantuntijat ja rahamaailman edustajat päiväksi yhteen pohtimaan sademetsien pelastamista. Puhujalista oli vakuuttava.

Kun Donna Raimundan vuoro viimein koitti, ikänsä sademetsässä asunut ja varvastossuihin tottunut nainen oli saanut puristavista korkokengistä kyllikseen. Hän riisui ne esiintymislavan reunalle ja hädin tuskin ylti mikrofoniin paljain jaloin. Arvokkaan yleisön edessä hän oli täysin oma itsensä.

Donna Raimunda ei kouluja käymättömänä luennoinut faktoja, hehtaareja tai dollareita vaan kertoi tarinoita elämästään sademetsässä. Kyllästyttyään metsien tuhoon hän oli kylän muiden naisten kanssa ryhtynyt väkivallattomaan vastarintaan.

Hänen tarinansa tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että ne kuultuani ryhdyin tosissani toimiin sademetsien pelastamiseksi. Niin teki moni muukin osallistujista. Enkä liene ainoa, jonka päällimäinen muisto tuosta tilaisuudesta on Donna Raimundan puhe.

Hyvä puhuja ei yritä vaikuttaa yhtä fiksulta kuin muut, vaan unohtaa toiset puhujat ja keskittyy yleisöön. Vaikuttava puhuja ei näe muuta kuin edessään olevan yleisön, jolle haluaa kertoa mieleenpainuvia tarinoita.

Hyvä yleisö, astun eteenne Donna Raimundan kengissä.