Kirjoitan parhaillaan yhdessä Riikka Kämpin kanssa Pekka Haaviston vaalikampanjasta kertovaa kirjaa “Sydänten presidentti”. Riikka on yksi viisaimpia koskaan tapaamiani ihmisiä, keskuteluillamme on tapana lipsahtaa usein puoluetoimintaan ja sen ongelmiin.

Haaviston kampanja toi selkeästi esiin perinteisen puoluetoiminnan halvaantumistilan. Niin vihreät kuin muutkin puolueet näyttivät hidastetun filmin hahmoilta kun taiteilijat ja muut innostuneet kansanjoukot kaappasivat mielipidevallan maassa. Samalla muuttuivat niin puheiden sisältö kuin niiden parsi.

Yksi Riikan hienoimmista havainnoista on se, että puolueet ovat muuttuneet puolustuslaitoksiksi. Ne puolustavat mennyttä maailmaa, omaa suuruutensa ja vaikutusvaltansa aikaa, vihreät muun joukon jatkona. Kukaan ei vain oikein jaksa kuunnella puolueita, sillä ihmisten mielestä Suomessa on suurempiakin ongelmia kuin puoluelaitoksen itsetunto-ongelmat.

Tämä näkyi myös presidenttiehdokkaiden kannatuksissa. Lipposella ja Soinilla oli presidentinvaaleihin sopimaton agenda, he lähtivät puolustamaan omaa puoluettaan, oman puolueensa olemassaolon oikeutta. Ihmisiä vain kiinnostavat enemmän heidän oman olemassaolonsa oikeudet ja mahdollisuudet.

Presidentinvaalien toisella kierroksen lopulla sekä nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö että Haavisto alkoivat sen sijaan kuulostaa iskelmälaulajilta. He olivat altistuneet kansalaisten tunteille kiertäessään ahkerasti ympäri maata.

Televisiostudioiden ja kampanjatilaisuuksien todellisuudet erkaantuivat toisistaan. TV-lamppujen valossa keskustelut junnasivat paikallaan, maakunnissa ihmiset puhuivat siitä, miten he kokevat elävänsä kansakunnan reunalla, siitä miten kylmää ja yksinäistä elämä Suomessa on, siitä miten ihmiset kaipaavat toisia ihmisiä.

Tiedotusvälineet loivat oman todellisuutensa, joka poikkesi niin vaalitilaisuuksien, kahvipöytien kuin sosiaalisen median keskusteluista. Media oli väärässä paikassa ja siksi väärässä.

Onko mediasta itsestäänkin tulossa puolustuslaitos, museoamanuenssi, joka hokee menneisen vuosikymmenten tapahtumia tai yhden ehdokkaan parisuhdeasioita silloin, kun ihmiset jo haluaisivat siirtyä keskustelemaan siitä, mikä on heille tärkeää – ja kohtaamaan toisiaan?

Näin vaalit voitetaan -puheenvuorossani Retoriikan kesäkoulussa etsin vastausta siihen, miten seuraavia vaaleja voitetaan. Ainakaan niitä ei voiteta niin, että puolueet puolustavat asioita, joita ihmiset eivät enää politiikalta toivo.