”Elämä jäljittelee taidetta” – kuinka tarinankertojat hallitsevat maailmaa

Tags: , , , ,

Categories: Blogi

tarinankertoja

Brittiläinen kirjailija Oscar Wilde kehitti aforismitaiteen huippuunsa. Useat hänen sanonnoistaan on hiottu älykkään paradoksin muotoon:

Se, joka puhuu totta, jää aina kiinni ennemmin tai myöhemmin.

Voin uskoa mitä tahansa, kunhan se on tarpeeksi uskomatonta!

Henkevässä ja hykerryttävässä esseessään Valehtelemisen rappio Wilde esittää taas erään hauskasti muotoillun väittämän: elämä jäljittelee taidetta – eikä suinkaan taide elämää, kuten joku matalamielinen sielu voisi kuvitella.

Jos joku luulee, että tämä on vain yksi wildeismi, ohimennen pudotettu sukkela paradoksi, hän erehtyy. Kyseessä on Wilden perusteltu esteettis-filosofinen näkökanta. Esseessään hän avaa ajatustaan.

“1800-luku, sikäli kun sen tunnemme, on suurelta osin Balzacin luomus”, Wilde kirjoittaa ja antaa toisenkin esimerkin – aikansa Lontoosta:

Jos emme impressionisteilta, niin mistä me saamme nuo ihmeelliset ruskeat sumut jotka matavat kaduillemme sumentaen kaasulamput ja muuttaen talot hirviömäisiksi varjoiksi? Keitä jos emme heitä ja heidän mestariaan saamme kiittää noista jokiemme yllä viipyvistä ihanista hopeauduista jotka muuttavat kaartuvan sillan ja keinahtelevan proomun haipuvan kauneuden lumehahmoiksi? Lontoon ilmaston ällistyttävä muuttuminen kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana on kokonaan erään tietyn taiteellisen koulukunnan aikaansaannosta…

Wilde kyllä tulee myöntäneeksi, että

Lontoossa on saattanut olla sumuja satojen vuosien ajan, ja uskallanpa väittää että onkin. Mutta kukaan ei nähnyt niitä ja niinpä emme tiedä niistä mitään. Ne eivät olleet olemassa ennen kuin taide oli keksinyt ne.

Oscar Wilden mukaan taide on ensin, sitten elämä.

Taide alkaa abstraktista koristelusta, pelkästään kuvitteluun perustuvasta ja mielihyvää tuottavasta työstä joka kohdistuu epätodelliseen ja olemattomaan… Sitten elämä lumoutuu tuosta uudesta ihmeestä ja anoo pääsyä sen taikapiiriin.

Kiihkeässä halussaan jäljitellä taidetta elämä menee joskus liian pitkälle. “Täytyy myöntää että nyttemmin Lontoon sumuisuus menee jo liiallisuuksiin”, Wilde valittaa. Tästä on merkkinä se, että “tylsämieliset ihmiset sairastuvat keuhkoputkentulehdukseen. Siitä mistä sivistyneet saavat esteettisen elämyksen, sivistymättömät saavat flunssan.”

* * *

Onko Wilden ajatus siitä, että elämä jäljittelee taidetta, liioiteltu? Epäilemättä hän ainakin kärjistää luonteenomaisella tavallaan.

Sovelletaan Wilden ajatusta erääseen teemaan, joka on meille suomalaisille läheinen. Suomalaisuussymboliikan ytimessä on talvisodan myytti.

Tapana on ajatella, että talvisota käsikirjoitettiin Molotovin ja Ribbentropin poliittisella neuvottelupöydällä – se oli politiikan jatkamista toisin keinoin, seurausta maailman kylmistä tosiasioista. Totta tämäkin, mutta tosi asiassa talvisota oli käsikirjoitettu jo paljon aiemmin. Talvisota myyttisenä tapahtumana, ideana ja käsitteenä on pitkälti runoilijan luomus. Talvisota syntyi jo noin 90 vuotta ennen vuotta 1939.

Teoksessaan Poliittinen Runeberg Matti Klinge kuvaa vakuuttavasti, kuinka kansallisrunoilijallamme J.L. Runebergilla oli jo nuoresta asti vahva tietoisuus tehtävästään: hänen oli luotava nousevan Suomen identiteetti. Samalla hänen sivistynyt lähipiirinsä kannusti häntä tähän. Runebergin runoilijantyön huipennus, Vänrikki Stoolin tarinat, oli määrätietoisen suunnitelman tulos.

Kun Suomen talvisota puhkesi, Suomen kansa tunsi hyvin runebergiläisen idean sodasta ja sotilaasta. Omat 1930-luvulla syntyneet vanhempani lukivat ulkoa otteita Stoolin runoista, ja sama päti myös heitä vanhempiin, rintamalle joutuneisiin sukupolviin.

Talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan mielikuva kehittyi tarkalleen runebergiläiseen suuntaan. Runebergin sotakuva eli tuhansissa sodasta kerrotuissa tarinoissa, jota koulussa Stooleja tankanneet suomalaiset pukivat sanoiksi.

Jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas, josta on nykysukupolville tullut suomalaisen sotamyytin pyhä teksti, eräänlainen Raamattu, itse asiassa noudattaa monia runebergiläisiä ideoita. Vaikka teos irrottautuu tietystä ihanteellisuudesta, samalla se toistaa Runebergin arkkityyppisen kuvan suomalaisesta, joka jupisee herroja vastaan mutta samalla taistelee urhoollisesti ylisuurta vihollista vastaan, täyttää tinkimättä ja sankarillisesti velvollisuutensa, kun tilanne ja järkisyyt niin vaativat. Hietanen, Rokka ja kumppanit ovat Linnan versio Stoolista, Sven Dufvasta, korpraali Braskista ynnä muista.

Talvi- ja jatkosota suomalaisuuden symbolina on 1800-luvulla eläneen runoilijan luomus.

* * *

Analysoidessani nykyajan väkeviä tarinoita kirjaani Tarinan valta – kertomus luolamiehen paluusta sain väkevän vahvistuksen Wilden teesille myös aivan nykyajasta. Analysoidessani Barack Obaman virkaanastujaispuhetta huomasin hätkähdyttäviä yhtäläisyyksiä – lähes sanamuotoja myöten – Tarussa sormusten herrasta olevaan haltiapalaveriin, jossa hobitit yhdessä haltioiden kanssa tekevät suunnitelmaa maailman pelastamiseksi.

“On määrätty, että me, jotka täällä tänään istumme, nimenomaisesti me, saamme nyt etsiä neuvon maailman tuhon estämiseksi”, julistaa Elrond kokouksessaan haltioille ja hobiteille.

Näin Obama: “Me olemme täällä tänään koolla siksi, että olemme päättäneet valita toivon pelon sijasta, yhteisen päämäärän konfliktin ja eripuran sijasta…”

Ja edelleen: “En koskaan sanonut, että matka olisi helppo, enkä lupaa sitä nytkään. Polkumme on vaikea, mutta sen päässä on jotakin parempaa. Tie on pitkä, mutta kuljemme sen yhdessä. Emme käänny takaisin.”

Tämä oli … Obamaa. Elrondin versio menee näin: ”Meidän on valittava vaikea tie… Tie on kuljettava mutta se on raskas taival.”

Onkohan Obamalla ollut työpöydällään auki Taru sormusten herrasta Elrondin haltiapalaverin kohdalta, kun hän on valmistellut virkaanastujaispuhettaan?

Obaman retoriikasta löytyy muutakin mielenkiintoista. Hänen puheissaan vilahtelevat tuon tuostakin kyynikot. Puhuessaan Coloradon opiskelijoille elokuussa 2012 Obama kuvasi näin:

Viime viikolla vastustajani kampanja kuvasi teitä ‘menetetyksi sukupolveksi’. He toivovat, että näin sanomalla he masentavat teidät ja saavat teidät jäämään tällä kertaa kotiin. He nimittäin tietävät, että neljä vuotta sitten nuoret tulivat ulos ennätysjoukoin. No, minä olen täällä sanoakseni teille: älkää uskoko kyynikoita. Älkää uskoko näitä vastarannankiiskiä.

Kyynikoista tulee Obaman kuvauksessa salaperäisiä hahmoja, jotka kiertävät ympäri maata tekemässä vahinkoa. Mihin nämä olennot vertautuvat? Meidän on tässä kohden vaihdettava fantasiaa. Jätetään Taru sormusten herrasta ja tartutaan Harry Potteriin. Voisivatko Obaman kyynikoiden esikuvana olla Harry Potterin “ankeuttajat” (dementors)?

Samaan tapaan kuin Obama varoittaa Coloradossa kyynikoista, Remus Lupin varoittaa Tylypahkan koulun oppilaita ankeuttajista ja tarjoaa keinoja heidän pitämiseksi loitolla. Näin poliitikot keskustelevat Potterin maailmassa:

Valtakunta on joutunut ilottomuuden kouriin. Pääministerikin oli huomannut sen: ihmiset vaikuttivat tosiaan tavallista alakuloisemmilta. Säätilakin oli kurja: tälläistä koleaa sumua keskellä heinäkuuta… se oli väärin, se oli epänormaalia.

’Ja ikään kuin kaikki tämä ei jo riittäisi’, taikaministeri Toffee sanoi, ’ankeuttajat parveilevat kaikkialla, hyökkäävät ihmisten kimpppuun siellä, täällä ja tuolla…’

’Mutta’, pääministeri sanoi kauhun valjetessa, ’ettekö te kertonut, että ne olennot imevät ihmisistä ilon ja toivon?’

Pääministeri vajosi lähimpään tuoliin polvet vetelinä. Ajatus näkymättömistä olennoista, jotka pyyhälsivät kaupunkien ja maaseutujen halki ja levittiviät hänen äänestäjiinsä epätoivoa ja toivottomuutta, huimasi häntä aika tavalla.

* * *

“Muistaakseni Taru sormusten herrasta ja Hobitti ja sen kaltaiset kirjat”, vastasi Obama kysymykseen, mitä kirjoja hän luki nuorena. Entä mitä kirjoja hän lukee tyttärilleen Sashalle ja Malialle? “Kaikkia seitsemää Harry Potteria. Ja olemme tosi innoissaan, kun uusin Harry Potter -leffa nyt ilmestyy, koska olemme katsoneet yhdessä ne kaikki.”

Jos Balzac keksi 1800-luvun ja impressionistit Lontoon sumut, ehkä nykymaailmassa hiiviskelee kyynikoita vain siksi, että muuan brittiläinen lastenkirjailija sijoitti ne sinne. J.K.Rowling on täyttänyt Yhdysvallat ankeuttajilla.

Ehkä Wilde ei sittenkään ollut väärässä: maailma on tarinoista tehty, ja siksi sitä hallitsevat runebergit ja rowlingit – ne jotka kertovat tenhoavimmin.

Juhana Torkilta on juuri ilmestynyt kirja Tarinan valta – kertomus luolamiehen paluusta (Otava).

Tämä postaus on ilmestynyt myös Otavan blogissa.

Juhana Torkki
Author: Juhana Torkki

Retoriikkaguru Juhana Torkki tunnetaan kirjoistaan Puhevalta (Otava 2006), Neuvotteluvalta (WSOY 2010) ja Tarinan valta (Otava 2013). Klassista retoriikkaa popularisoineella Torkilla on paljon osuutta siihen, että ethos, pathos ja logos soittavat kelloja yhä useammalla suomalaisella puhujalla.

Leave a Reply